Torstai-ilta vietettiin Taipaleen kanavalla jälkitreeneissä, ja oman haasteensa toivat häiriöihmiset, jotka olivat tulleet sankoin joukoin nauttimaan kauniista säästä puistoon. Itse sitten aliarvioin tallattujen alueiden haasteellisuuden, ja suunnittelin molemmille koirille sellaiset jäljet, jotka olisivat puhtaassa metsässä olleet jo tarpeeksi haasteellisia.

Lommon jälki oli navakkaan myötätuuleen tallattu, se otti tosi paljon häiriötä vieraista ihmisistä, hertasta, hajuista, joita tuuli toi ukanaan, kanavasta jne... Jäljestys ei juurikaan onnistunut. Ne pätkät, mitä se jäljesti, se kyllä osoitti, että olisi voinut jäljen ajaa, mutta häiriötekijät olivat tällä kertaa liian suuria. Jäljelle olisi tietysti voinut laittaa namia houkuttimeksi, mutta enhän minä sitä ollut tajunnut. Tein sitten namijäljen korjaavana (yritin tehdä myötätuuleen, mutta tuuli kyllä oli lähes vastainen, kun jälkeä ajettiin...) mikä ajoi kyllä asiansa, mutta ei ollut supertarkka sekään.

Rutun alkujälki meni aika hyvin ja se teki kovasti töitä. Jälki oli tehty navakkaan tuuleen, mikä tietysti vaikeutti. Yhdestä kepistä se sai hajun tuulen mukana, ja luultavasti myös viimeisestä kepistä, sillä kun se hukkasi jäljen puiston penkkien luona (missä oli jäljen teon aikaan joku perhe istuskellut), se oli vain menossa suoraan viimeistä keppiä kohti. Aikamme yritettiin nostaa jälki vielä hukkaamisen jälkeen, mutta Ruttu alkoi olla jo tosi väsynyt, ja ohjaajan ohjeetkin hyvin ristiriitaisia. Lopulta näin viimeisen kepin, Hertta kertoi mistä päin sitä oli lähestynyt, ja pienen hengähdystauon jälkeen Rutun nenä havaitsi kepin, ilmaisi sen ja pystyi palkkaamaan onnistuneesta lopusta. Kaikki kepit nousivat kiitettävästi, jos jotain tosi positiivista pitää hakea (tietysti ne, jotka olivat jäljen hukatulla osalla, eivät löytyneet). Myöskään varta vasten tehtyihin harhoihin Ruttu ei reagoinut mitenkään!

Tällaista treeniä tarvitsee siis lisää, häiriöisissä paikoissa ja lyhyellä puistonurmella.