Viikonloppu vietettiin Rullaavan Rutun kanssa MEJÄ-kurssilla, jota piti Lommon "sedän" Avvun (Pihlajamäen Auer-Waara) oma ihminen Leena. Kiitos Hertalle ja Panulle järjestelyistä, kurssi oli oikein antoisa ja mielenkiintoinen, onneksi pääsin itsekin mukaan.

Kurssin alkuun käytiin läpi mejän tarkoitusta ja päämäärää, ja sitten lähdettiin metsään etsimään jälkipaikkoja koirakoille. Lauantain jälki oli pystykorvan korvan mallinen kolmiojälki n. 150 m, jossa oli huipussa (kulmassa) makaus. Tällä jäljellä tarkkailtiin, miten koirat reagoivat vereen ja miten ne toimivat noin ylipäätään. Rutun jälki ehti vanheta varmasti yli 3 tuntia lievässä räntäsateessa. Ruttu oli innolla lähdössä jäljelle, vaikka se oli ehtinyt nuutua autossa monta tuntia, juoksunartut kun saivat luvan ajaa jälkensä viimeisenä. Veri kiinnosti sitä lähtöpaikalla heti, ja ilman sen suurempaa ohjausta se lähti omalla tarkalla ja varmalla tyylillään etenemään verijanaa pitkin. Ja selvästi se seurasi verta, vaikka PK-jälkikoira onkin. Makauksen se merkkasi kyllä hyvin mutta sen suurempia eleitä jatkoi siitä matkaansa. Pari kertaa nokka nousi maasta, liekö jonkin aikaa aiemmin ohi menneet hirvet vielä tuoksuivat nenään. Kaadolla Ruttu käyttäytyi oikein rauhallisesti, haisteli ja nuoli mutta rupesi kyllä kaluamaan sorkan luista osaa hetken haisteltuaan. Antoi kuitenkin Leenan tulla ottamaan sorkan nenän edestä vaikka sorkka kyllä kiinnostikin.

Palaute oli osittain odotettua, ja saatoin kyllä olla pikku pörröstäni tyytyväinen. Leena kehui että vauhti oli hyvä, ja jälki rullasi mukavasti. Makauksen merkkaus oli hyvä, mutta sitä kannattaa vielä vahvistaa. Ja kaadon puremista ei pidä sallia. Tätä en tietysti itse tiennyt, joten seuraavalla kerralla osaan sen itsekin estää. Ja Leena kehui sitä, kuinka rehellinen Ruttu on jäljestäessään. Kun muut hajut tuoksuivat nenään, se selkeästi kertoi, että tuolla on muuten joku muukin mielenkiintoinen haisu, mutta tiedän, tämä on se jälki, jota seurataan. Näinhän se toimii myös ihmisen jäljellä.

Sunnuntain jälki sitten oli suorakulmio varustettuna kahdella makauksella, ja pituutta oli 300 m. Jälki vanheni ehkä pari tuntia, mutta räntäsade oli vähän reilumpi kuin eilen. Maasto oli tosi vaikea, välillä harvennusrisukkoa, välillä kivikkoa ja välillä ojia ja muutenkin hyvin märkää pohjaa. Ruttu lähti innokkaasti jäljelle tarkastettua veren lähtöpaikalta, teki töitä hyvin ja eteni sopivaa vauhtia ja merkkasi ensimmääisen makauksen jälleen vähän turhan nopeasti. Kun pidätin sitä takaisin, alkoi se kuitenkin nuolla verta, mistä pääsi kehumaan. Seuraavalla makauksella Ruttu jo alkoi itse nuolla verta, rauhassa ja keskittyneesti. Kaadolla sitten Ruttu huomasi sinne ripottelemani namipalat, jos keskittyi niihin sorkan sijaan, hyvä juttu.

Lopuksi otetiin vielä laukausharjoitus, sidottiin koirat puihin kiinni, ja Panu ampui haulikolla yhden laukauksen. Ruttu säpsähti ääntä, katsoi ympärilleen, mutta huomasi, ettei mitään hurjaa ole tapahtumassa. Ja siitä sitten pääsi syöttämään namia. Eipä ole ainakaan paukkuarka, lähinnä laukauskokematon.

Kyllä pitää olla ylpeä tuosta sitkeästä jälkikoirasta, vaikeasta maastosta huolimatta se taisteli, teki töitä ja oli keskittynyt. Nyt se vetelee sikeitä olohuoneen matolla, liekö näkee unia hirven sorkista ja veren tuoksusta.